Yksi tapahtuma on jäänyt Krista Lomaksen, 42, mieleen elävästi. Perhe asui Englannissa ja keskimmäinen lapsi oli vajaa 4-vuotias.
– Hän juoksi keskelle X-risteystä ja taputti käsiään nauraen, eikä pelännyt autoja. Se päivä muutti elämämme. Tajusin, että jotain on tehtävä.
Pojan päiväkodista lastentarhaopettaja oli kysellyt aiemmin, oliko perhe huomannut pojassa mahdollisesti neurokirjon piirteitä. Lomas muistelee, ettei itse ollut havainnut pojassa kotioloissa poikkeavaa, vaikka jälkikäteen ajatellen pystyy sellaisia tunnistamaan.
– Hän esimerkiksi käveli aina varpailla hipsutellen. Oppimisessa oli myös hitautta.
Lapsen juostua autojen keskellä Lomas päätti soittaa sairaalaan ja pyytää tutkimuksia. Autismidiagnoosin saamiseen meni lopulta vuosi.
– Muistan, kuinka lähdin lapsen kanssa yksin sairaalasta. Seisoimme bussipysäkillä ja pidin lasta kädestä. En tiennyt, mitä tehdä, eikä ollut ketään, keneltä kysyä. Lähipiirissä ei ollut ketään, jolla olisi neuropiirteitä.
Ainoa asia, joka Lomakselle tuli mieleen diagnoosin jälkeen, oli Gilbert Grabe -elokuva. Niinpä hän ajatteli jo tuolloin, että haluaa vielä joskus olla muille se, joka kertoo, mitä pitää tehdä. Luoda toivoa ja tarjota vertaistukea. Elokuussa Lomakselta ilmestyi kirja Ihana kamala NEPSY-arki (Viisas Elämä, 2024).
Tutkimukset ja apu
Kysyttäessä Krista Lomakselta, kuka hän on, määrittelee hän itsensä ensisijaisesti äitinä.
– Sitä olen ollut viimeiset 16 vuotta. Olen myös puhelias, positiivinen ja elämäniloinen.
Koulutukseltaan Lomas on lähihoitaja sekä nepsyvalmentaja ja vastavalmistunut ammattijärjestäjä. Kirjansa hän on kirjoittanut ennen kaikkea äitinä. Se on omakohtainen kertomus ja kokemus nepsyarjesta.
– Toki kirjassani on joitain vinkkejä, mutta se, mikä toimii meidän perheessä, ei välttämättä toimi muilla.
Perheeseen kuuluu tätä nykyä 11-, 14- ja 16-vuotiaat lapset. Heistä kahdella on erityispiirteitä. Perheestä löytyy ADHD:ta, autismia, Fragile X syndroomaa, Arfidia ja kehitysvammaisuutta.
Itseään Lomas kuvaa leijonaäidiksi, joka on ollut valmis taistelemaan lastensa puolesta. Hän kuvaa, että he eivät ole jääneet odottelemaan, että joku tarjoaa tutkimuksia tai apua, vaan niitä on lähdetty aktiivisesti itse hakemaan.
– Olemme saaneet kaikki mahdolliset, mitä on haettu.
Lomas korostaakin, että kieltäminen ei auta ketään. He eivät ole missään vaiheessa kieltäytyneet tutkimuksista ja ovat aina ajatelleet, että ne vievät tilannetta eteenpäin ja ovat lasten parhaaksi.
– Vanhempien ei kannata verrata lapsia muihin ja kaikki apu kannattaa ottaa vastaan.