Stressinpurkukouluttaja ja tietokirjailija Satu Pusan mukaan keho muistaa aina ja osaa viisaudessaan ilmentää sairautena ja oireena sellaista, mitä ihminen ei pysty muulla tavoin käsittelemään.

– Tavallaan minut pistettiin pysähtymään kehoni äärelle, kun se oireili voimakkaasti. Mietin symbolisestikin, mitä en kykene näkemään, kun sain yhtäkkiä verkkokalvoreiän ja toisen silmän rajun lasiaisirtauman. Luulin toipuneeni neljällä silmäleikkauksella, mutta sitten ”pelkolihaksemme”, psoas aloitti oireilun ja lannerangan paheneva kipu esti työni TRE-ohjaajana. Pääni ei kestänyt siinä rumbassa. Jouduin pistämään yritykseni pöytälaatikkoon ja masennuin. Kun sitten löytyi ammattitaitoinen fysiatri, joka arvioi kehoon kertyneen kuormituksen alkaneen jo lapsuuden vammoista, leikkauksista ja kokemuksista, tajusin, että historiassani on jotakin sellaista, mikä aiheuttaa oireet. Yritin kovasti miettiä, mitä, mutta muistin ainoastaan minulle kerrotut tarinat, ja että kaikki oli hyvin, en mitään omakohtaista. Minulta katosi lapsuus lähes kokonaan. Yrittäessäni muistaa putosin tyhjään aukkoon, Pusa kertoo.

– Mieleeni tuli, miten olin kokenut kotiseinien varjoista heijastuneet tunteet kehoni läpi. Lapsen ymmärrykseni jäi kaipaamaan sanoja, joita kukaan ei koskaan lausunut. Aika ajoin tunnistin itsessäni ihmeellistä kiukkua, jollaista en olisi koskaan saanut ilmaista lapsuudenkodissani.

Pusa päätti lähteä etsimään puuttuvaa lapsuuttaan penkomalla arkistoja ja dokumentteja. Hän tilasi kaikki mahdolliset tiedot lapsuudestaan, esimerkiksi missä sairaalassa ja milloin hän oli ollut hoidettavana.

– Prosessi oli iso. Tarvitsin sen tueksi terapiaa. Kaikki oli vaikeaa sellaiselle ihmiselle, joka on tottunut siihen, että pitää aina olla miellyttävä ja pärjätä yksin. Mutta siinä vaiheessa minun oli pakko pyytää apua, eikä se ollut mitenkään helppoa.

– En muistanut, enkä voinutkaan muistaa kaikkea, mitä minulle oli tapahtunut, kuten sitä, että olin ollut 11 kuukauden ikäisenä sairaalassa. Ne olivat isoja asioita tunnistettavaksi, mutta minun piti käydä ne läpi. Aloin kirjoittaa itseäni ehjäksi lapsen kokemuksista käsin. Sukelsin syvälle sanoittaessani kehoani ja tuntemuksiani. Kirjoittaminen sai vähän kerrassaan muistini avautumaan kuvantarkasti ja kiistämättömästi. Löysin sanat vaietulle, salatulle ja piilotetulle. Syntyi kirjani resilienssistä ja toivosta.

Silotti lapsuuden polut

Vuonna 1959 syntynyt Pusa oli lapsi 1960-luvulla. Hänen kirjoittamansa kirja Kadotettu lapsuus on tarinallinen tietokirja, koska hän kertoo siinä omista kokemuksistaan. Aluksi Pusa oli kaavaillut kirjalleen nimeksi Kunnes lapsi minussa taas nauraa. Nimi kuitenkin vaihtui prosessin myötä.

– Oivalsin, että pakottava tarve löytää kadotettu sysäsi etsimään. Kirjoitusmatka toi kadonneen lapsen turvaan.

– Ennen kuin aloitin kirjoittaa, olin työstänyt kirjaani alitajuisesti jo kymmenen vuotta kaiken muun elämän ohessa, lukenut taustakirjallisuutta ja kirjoittanut muistiin, mitä olin matkan varrella oivaltanut itsestäni.

Varsinaisen kirjoitustyön Pusa aloitti lokakuussa 2022. Kirja ilmestyi syksyllä 2024.

– Muistan tilanteenkin, missä olin, kun aloitin kirjoitustyön: kalliolla lapsuuteni turvapaikassa Espoon Otaniemessä. Tuolle kalliolle kirjani myös päättyy.

– Rupesin kirjoittamaan intensiivisesti kaikesta, mitä muistin lapsuudestani. Mieleen tuli ihania asioita luonnosta, mutta lisäksi vahva kehollinen tuntemus siitä, kun isä pitää viikkojen mykkäkoulua tai kun asioista ei puhuttu niiden oikealla nimellä. Ensin ajattelin, ettei kirja ole minun kasvutarinani, mutta mitä pideämmälle kirjoitin, sitä selkeämmin rupesin näkemään sen sellaisena.

Pusan isä oli nuorena sodassa. Äiti oli sodan alkaessa yhdeksänvuotias. Pusa on myöhemmin ymmärtänyt, että heille selviytyminen kauheista koettelemuksista on tarkoittanut kaiken pitämistä sisällä.

– Vanhempani kantoivat sotavuosien salattuja lapsuusmuistoja ja kätkivät niiden jäljet. Hiljaa olemisen suojan he rakensivat myös lapsuudenkotiini. Äiti pakeni pärjäämiseen, isä hiljaisuuteen ja minä siihen, että yritin olla olematta ja piilotin tunteeni.

Lue lisää Luontaisterveyden vuoden 2024 viimeisestä numerosta 10/2024!

Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta syyllistää ketään, ainoastaan kirjoitin itseni todeksi. Kuva: Satu Pusa